Silmälasien kiehtova historia: Kuka oikein keksi silmälasit?

Vielä satoja vuosia sitten heikko näkö merkitsi käytännössä eristäytymistä – kirjat jäivät lukematta, käsityöt tekemättä ja maailma sumentui. Ratkaisu näköongelmiin ei kuitenkaan syntynyt hetkessä. Ennen kuin päästiin nykyaikaisiin silmälaseihin – tai vielä huomaamattomampiin vaihtoehtoihin, kuten piilolinsseihin – ihmiskunta kulki pitkän tien kivistä hiottuihin linssinpaloihin, munkkien käsissä viimeisteltyihin suurennuslaseihin ja renessanssiajan hienostuneisiin kehysratkaisuihin.

Mutta kuka keksi silmälasit? Oliko kyse sattumasta, kekseliäisyydestä vai puhtaasta tarpeesta nähdä paremmin? Voimme matkustaa ajassa taaksepäin roomalaisten smaragdeista keskiaikaisiin lukukiviin ja italialaisiin lasimestareihin selvittääksemme, miten silmälaseista tuli aluksi tarpeellinen apuväline, sitten teollinen tuote – ja lopulta muotiasuste, joka koristaa monien kasvoja riippumatta siitä, onko tarvetta vahvuuksille vai ei.

Lähde mukaan tutkimaan silmälasien tarinaa: kuinka ne mullistivat arjen, vapauttivat oppimisen ja avasivat tien myös moderneille ratkaisuille, kuten piilolinsseille ja laserleikkauksille!

Silmälasien esiasteita

Jo kauan ennen varsinaisten silmälasien keksimistä ihmiset etsivät keinoja parantaa näkökykyään. Erilaisten näköapuvälineistä on hajanaisia todisteita jo Antiikin Kreikan ja Rooman keisarikunnan ajoilta. Niistä merkittävin lienee Plinius vanhemman (23 jaa. – 79 jaa.) mainitsema smaragdi, jonka lävitse keisari Nero (37 jaa. – 68 jaa.) tapasi seurata gladiaattoreiden taisteluja. Historioitsijoiden mukaan on mahdollista, että Nero käytti koveraa "smaragdustaan" lievittääkseen likinäköisyyttään.

Keisari Neron rintakuva. Kuva: cjh1452000, Wikimedia Commons.

Ajatus siitä, että linssi voi suurentaa kuvaa, sai ensimmäisen kirjallisen muotonsa jo antiikin aikana. Kreikkalais-roomalainen tähtitieteilijä ja matemaatikko Klaudios Ptolemaios (100 jaa. – 170 jaa.) kuvaili teoksessaan Optiikka, miten kupera linssi taivuttaa valoa ja muodostaa suurennetun kuvan. Vaikka Ptolemaioksen alkuperäiset kirjoitukset ovat kadonneet, hänen teoksistaan on säilynyt heikkolaatuisia arabiankielisiä käännöksiä.

Ptolemaioksen perintö ei unohtunut. Noin tuhat vuotta myöhemmin persialainen matemaatikko Ibn Sahl (940–1000) jalosti ideaa, mutta suurimman läpimurron teki irakilainen matemaatikko Alhazen, eli Ibn al-Haytham (965 – 1040), jonka kokeelliset tutkimukset linssien ja peilien toiminnasta, valon heijastumista ja taittumista sekä silmän anatomiasta muodostivat perustan koko modernille optiikalle.

Samaan aikaan, kun Ptolemaioksen ja Alhazenin optiikkaa käsittelevät teokset käännettiin latinaksi ja levisivät eurooppalaisten oppineiden keskuudessa, syntyi myös käytännönläheinen ratkaisu näön heikkenemiseen, lukukivet. Nämä puolipallon muotoiset, kirkkaasta vuorikristallista, beryllistä tai lasista valmistetut linssit asetettiin suoraan tekstin päälle. KAikessa yksinkertaisuudessaan ne suurensivat kirjaimia ja helpottivat ikänäköisten mahdollisuutta jatkaa lukemista, kirjoittamista ja oppimista.

Lukukivet olivat arvostettuja esineitä luostarien munkkien kammioissa ja kirjureiden työpöydillä, missä tekstiä kopioitiin käsin kynttilänvalossa. Kiinnostavaa kyllä, vastaavia linssejä on löydetty myös Gotlannista, jossa 1000–1100-lukujen viikinkiaikaisista haudoista on löydetty ns. Visby-linssejä, jotka niin ikään saattoivat olla maailman varhaisimpia optisia apuvälineitä.

Keskiajan oppineiden optiset oivallukset

Optiikan kiehtova maailma veti puoleensa myös keskiajan oppineita, jotka pyrkivät ymmärtämään valon ja näkemisen salaisuuksia. Englantilainen filosofi ja luonnontutkija Robert Grosseteste (1175–1253) mainitsi teoksessaan De iride ("Sateenkaarista"), kuinka optiikan avulla voisi olla mahdollista "lukea pieniä kirjaimia uskomattomilta etäisyyksiltä" – mikä oli selvä viittaus linssien käyttöön suurennuksena.

Grossetesten ajatukset saivat jatkoa hänen oppilaaltaan, Roger Baconilta (n. 1219–1292), joka tunnetaan yhtenä keskiajan merkittävimmistä tieteilijöistä ja fransiskaanimunkeista. Vuonna 1262 Bacon kuvaili yksityiskohtaisesti linssien suurennusominaisuuksia ja korosti niiden mahdollisuuksia näkökyvyn parantamisessa. Hän ei pitänyt optiikkaa pelkkänä filosofisena pohdintana, vaan käytännön tieteenalana, joka voisi palvella ihmistä esimerkiksi helpottamalla lukemista ja oppimista.

Myös maailmanmatkaajat kiinnittivät huomiota näkemisen apuvälineisiin. Legendan mukaan Marco Polo näki jo 1200-luvulla silmälaseja Kiinassa. Vaikka tarina on viehättävä, tutkimukset osoittavat, että silmälasit saapuivat Kiinaan vasta myöhemmin. Ensimmäiset luotettavat maininnat ovat 1400-luvulta, ja niissä todetaan, että lasit olivat tuontitavaraa Euroopasta.

Kaikkien näiden havaintojen, käännösten ja tiedonvälityksen ketjujen keskellä alkaa hahmottua kehityslinja, joka johdattaa meidät kohti ratkaisevaa hetkeä: silmälasien syntyä. 1200-luvun lopulla Pohjois-Italiassa, erityisesti Pisassa ja Venetsiassa, yhdistyivät käsityötaito, optinen osaaminen ja käytännön tarve, jonka seurauksena syntyi keksintö, joka muutti näkemisen historiaa pysyvästi.

Kuka sitten keksi silmälasit?

Ensimmäiset tunnetut silmälasit valmistettiin arviolta vuoden 1290 tienoilla Keski-Italiassa, todennäköisimmin Pisassa, joka oli tuohon aikaan kukoistava tiedon, käsityötaidon ja oppineisuuden keskus. Vaikka tarkka keksijä on jäänyt historian hämärään, aikalaisten kirjoituksista löytyy viitteitä niistä ihmisistä, jotka tekivät tästä vallankumouksellisesta apuvälineestä todellisuutta.

Vuonna 1306 dominikaanimunkki ja saarnaaja Giordano da Pisa (Pisan Jordan, 1255–1311) mainitsi saarnassaan silmälasit ja vihjasi tuntevansa niiden keksijän henkilökohtaisesti. Hänen sanansa, jotka ovat säilyneet keskiajan teksteissä ja joita mm. historioitsija Vincent Ilardi siteeraa teoksessaan Renaissance Vision from Spectacles to Telescopes (2007), tarjoavat harvinaisen inhimillisen näkökulman tieteelliseen keksintöön:

Tommaso da Modenan muotokuva kardinaali Hugh of Saint-Cherista (1352). Kuva: By Risorto Celebrano, Wikimedia Commons

Siitä ei ole vielä 20 vuottakaan, kun löydettiin taito tehdä silmälasit, jotka toivat hyvän näön. Ja se on lyhyt aika sille, että tämä aikaisemmin tuntematon taito löydettiin. Minä näin hänet, joka ne keksi ja sitä taitoa harjoitti, ja puhuin hänen kanssaan.

Giordanon maininta on kulttuurihistoriallisesti kiehtova, sillä se osoittaa, että silmälasit eivät syntyneet teoreettisen tutkimuksen tuloksena, vaan käytännön tarpeesta ja käsityöläisten osaamisesta. Uusi apuväline ei ollut enää pelkkä idea, vaan se oli olemassa, kokeiltu ja nähty omin silmin.

Vain muutamaa vuotta myöhemmin pisalainen pastori Alessandro della Spina (k. 1313) tunnettiin miehenä, joka alkoi valmistaa ja levittää silmälaseja laajempaan käyttöön. Pisan Pyhän Katariinan dominikaaniluostarin kronikassa kerrotaan:

Silmälasit olivat ensin jonkun muun valmistamat, mutta hän ei halunnut jakaa niitä. Hän [Spina] teki ne ja jakoi kaikkien kanssa iloisella ja auttavaisella sydämellä.

Spinan asenne kuvastaa erinomaisesti keskiajan käsityöläiskulttuuria: tieto ja taito siirtyivät eteenpäin, kun mestarit jakoivat osaamistaan muille. Juuri tämä avoimuus mahdollisti, että silmälasit eivät jääneet harvinaiseksi kuriositeetiksi, vaan levisivät nopeasti eri puolille Eurooppaa.

Erityisesti Venetsian laguunissa sijaitseva Murano, joka oli jo entuudestaan kuuluisa lasimestareistaan, nousi varhaiseksi silmälasituotannon keskukseksi.

Vuonna 1301 kaupungissa laadittiin ensimmäiset säädökset silmälasien myyntiä varten, ja vuoteen 1320 mennessä venetsialaisille silmälasientekijöille oli perustettu oma kilta, mikä oli selvä osoitus siitä, että uusi apuväline oli vakiinnuttanut paikkansa niin markkinoilla kuin arjessakin.

Ensimmäiset kuvalliset todisteet silmälaseista

Varhaisimmat kuvalliset todisteet silmälasien käytöstä ovat yhtä kiehtovia kuin kirjalliset maininnat. Ensimmäinen tunnettu kuvaus löytyy vuodelta 1352, kun italialainen taidemaalari Tommaso da Modena maalasi kardinaali Hugh of Saint-Cherin (Saint-Cherin Hugo, 1200–1263) lukemassa scriptoriumissa syventyneesti silmälasit nenällään.

Teos, joka koristaa Trevison San Nicolòn luostaria, on historian ensimmäinen konkreettinen visuaalinen osoitus siitä, että silmälasit olivat tulleet oppineiden jokapäiväiseen käyttöön.

Toinen varhainen esimerkki löytyy Saksan Bad Wildungenin kirkosta, jonka 1403 valmistuneessa alttaritaulussa kuvataan pappi käyttämässä silmälaseja lukiessaan pyhiä tekstejä. Tämä teos on merkittävä, sillä se osoittaa, että silmälaseja käytettiin jo Alppien pohjoispuolella, ja että linssien avulla voitiin korjata sekä kaukonäköisyyttä (hyperopiaa) että ikänäköä (presbyopiaa), mikä viittaa huomattavaan optiseen osaamiseen.

Vaikka likinäköisyyden korjaamiseen soveltuvat koverat linssit kehitettiin 1400-luvun puolivälissä, linssien toiminnan tieteellinen ymmärrys oli vielä hajanaista. Vasta saksalainen tähtitieteilijä ja fyysikko Johannes Kepler (1571–1630) esitti vuonna 1604 teoksessaan Ad Vitellionem Paralipomena, miksi kuperat linssit auttavat ikänäköisiä ja koverat linssit likinäköisiä.

Keplerin havainnot valon taittumisesta silmässä loivat perustan modernille optiikalle ja mullistivat käsityksen siitä, miten näkeminen ja linssit todella toimivat. Keplerin tutkimusten myötä silmälaseista tuli ensimmäistä kertaa tieteellisesti selitetty apuväline, eikä vain käsityöläisten kokeilu tai sattumanvarainen keksintö, vaan valon fysiikkaan perustuva ratkaisu, joka liitti optiikan ja lääketieteen toisiinsa pysyvästi.

Silmälasien tie käsityöstä massatuotantoon

Vaikka ensimmäiset silmälasikehykset eivät olleet hienostuneita, ne olivat sitäkin kekseliäämpiä. Varhaisimmat mallit koostuivat kahdesta suurennuslasista, jotka oli liitetty yhteen siten, että käyttäjä saattoi pitää niistä kiinni erillisistä kahvoista. Nenäsiltaa tai sankoja ei vielä tunnettu, vaan lasit pysyivät paikoillaan vain käsivoimin.

Yksi konkreettisimmista todisteista keskiaikaisesta silmälasien kehityksestä löytyi sattumalta Saksan Wienhausenin luostarista, jossa restauroijat löysivät lattialautojen alta 1400-luvulta peräisin olevat silmälasikehykset. Löytö ei ollut pelkkä kuriositeetti, vaan vahva todiste siitä, että silmälasit olivat jo keskiajalla käytännön apuvälineitä – eivät enää oppineiden harvinaisia kokeiluja tai ylellisyyksiä, vaan arkisia työkaluja munkkien ja kirjureiden käsissä.

Samaan aikaan, kun käsityöläiset hioivat ja kiillottivat raakalasia linsseiksi ja kokosivat varhaisia kehyksiä, silmälasit alkoivat vakiinnuttaa asemansa kaupallisena tuotteena. Vuonna 1466 avattiin Strasbourgiin, tuolloin vilkkaaseen kauppakaupunkiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella, maailman ensimmäinen silmälasimyymälä.

Tämä oli ratkaiseva hetki silmälasien historiassa. Siitä alkoi matka, joka vei silmälasit harvojen käsityöläisten verstaista laajemman yleisön ulottuville. Nyt kuka tahansa, jolla siihen vain oli varaa, saattoi astua kauppaan ja hankkia itselleen silmälasit helpottaakseen arkea.

Silmälaseista tuli vähitellen yleinen hyödyke ja osa arkea samalla tavoin kuin kirjat, työkalut tai vaatteet. Ne eivät olleet enää vain oppineiden etuoikeus, vaan välttämättömyys yhä useammalle. Tämä kehitys loi pohjan sille, että muutaman vuosisadan kuluttua silmälasit olivat jo olennainen osa jokapäiväistä elämää ja omaa kulttuurihistoriaamme.

Silmälasien myöhempi kehitys

Kaksitehosilmälasit keksi amerikkalainen tiedemies Benjamin Franklin 1700-luvun lopulla. Hän kärsi sekä liki- että ikänäköisyydestä ja ratkaisi ongelman yhdistämällä kaksi eri linssiä samaan kehykseen. Ylös katsottaessa näki kauas, alas katsottaessa lähelle.

Franklinin käytännöllinen oivallus loi perustan nykyaikaisille moniteholinsseille. Ensimmäiset linssit astigmatismin (hajataiton) korjaamiseen kehitti puolestaan brittiläinen tähtitieteilijä George Airy vuonna 1825. Hänen työnsä oli merkittävä askel kohti yksilöllisempiä näönkorjauksia ja osoitti, että linssien hiontaa voitiin mukauttaa entistä tarkemmin silmän optisiin virheisiin.

Ajan myötä kehittyivät myös silmälasikehykset. Varhaiset mallit pysyivät paikoillaan vain kädellä pidellen tai nipistämällä ne kiinni nenänvarteen, mistä juontuu niiden pince-nez- eli pinnelasien nimitys ("nipistää nenää"). Nenälaseja tunnettiin Euroopassa jo 1400-luvulta, mutta ne nousivat muotiin vasta 1800-luvun puolivälissä. Pitkäaikaisessa käytössä ne olivat kuitenkin epämukavat ja liukuivat helposti pois paikaltaan.

Jo 1400-luvulla Girolamo Savonarola, dominikaanimunkki ja myöhemmin kuuluisa saarnaaja, ehdotti ratkaisuksi nauhaa, joka kulkisi pään yli ja pysyisi paikoillaan hatun avulla. Vaikka idea ei yleistynyt, se osoittaa, että mukavuuden ja käytettävyyden parantaminen oli tavoitteena jo varhain.

Modernin silmälasityylin, jossa lasit pysyvät paikoillaan korvien taakse ulottuvien sankojen avulla, kehitti brittiläinen optikko Edward Scarlett noin vuonna 1727. Sankamallit eivät kuitenkaan heti syrjäyttäneet aiempia ratkaisuja, vaan erilaiset saksilasit ja kädessä pidettävät lornjetit, säilyttivät suosionsa aina 1800-luvun alkuun saakka.

1900-luvun alussa saksalainen optiikan pioneeri Moritz von Rohr yhdessä ZEISS-yhtiön kanssa kehitti sfääriset "pistetarkennuslasit", jotka paransivat kuvan tarkkuutta ja mukavuutta merkittävästi. Näistä tuli nopeasti uusi teollinen standardi, joka hallitsi silmälasimarkkinoita vuosikymmeniä.

Nykyään, vaikka piilolinssit ja taittovirhekirurgia ovat yleistyneet, silmälasit ovat edelleen ylivoimaisesti suosituin näönkorjausmenetelmä. Suomessa yli kaksi kolmesta käyttää silmälaseja, kun taas piilolinssejä käyttää vain noin 2–4 prosenttia väestöstä. Silmälasit ovat säilyttäneet asemansa, koska ne ovat enemmän kuin optinen väline. Ne ovat käytännöllinen, persoonallinen ja muuntuva osa ihmisen arkea ja identiteettiä.

Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt nenälaseineen.

Silmälasit ja tyyli: Matka häpeästä trendien huipulle

Vielä 1930-luvulla silmälaseja pidettiin ennen kaikkea lääketieteellisinä apuvälineinä, ja niiden käyttäminen saattoi olla jopa sosiaalisesti leimaavaa – erityisesti naisilla, joiden ulkonäköön yhteiskunta kiinnitti poikkeuksellisen paljon huomiota. Silmälasit yhdistettiin usein ikääntymiseen, heikkouteen tai oppineisuuteen, eivät tyyliin.

Asenteet alkoivat muuttua 1970-luvulla, kun muotoilu ja muoti löysivät tiensä optiikkaan. Markkinoille ilmestyi yhä enemmän tyyliteltyjä ja yksilöllisiä kehyksiä, jotka vastasivat muotitietoisempien asiakkaiden toiveisiin.

Monissa maissa myös julkinen terveydenhuolto ja hallitukset kannustivat valmistajia luomaan esteettisesti miellyttävämpiä malleja, jotta silmälaseja ei enää tarvitsisi hävetä, vaan niitä voisi kantaa ylpeydellä.

Kirjailija Graham Pullin kuvaa, kuinka vielä pitkälle 1900-luvulle asti apuvälineet, kuten silmälasit, suunniteltiin mahdollisimman huomaamattomiksi:

"Näiden välineiden päämäärä on palauttaa toimintakyky ilman, että niitä voisi huomata."

Tämä kuvastaa hyvin aikansa ajattelua: käyttäjä oli "potilas", ei kuluttaja. Mutta nykyisin tilanne on täysin toinen.

Silmälasit ovat osa muotia ja itseilmaisua. Niitä suunnittelevat samat huippumuotitalot kuin vaatteita ja asusteita, ja ne julkaistaan kausittain uusina mallistoina.

Kehykset eivät enää pyri katoamaan kasvoille, vaan korostamaan yksilöllisyyttä, ilmentämään tyyliä, ammattia tai asennetta. Monet hankkivat nykyään silmälasit ilman vahvuuksia puhtaasti muotisyistä, osaksi omaa ilmettään.

Klassiset pyöreät kehykset, rohkeat kulmikkaat muodot ja retrohenkiset värilliset muovikehykset kertovat nykyään enemmän kantajastaan kuin hänen näkökyvystään.

Tämä muutos heijastaa laajempaa kehitystä, jossa apuvälineistä on tullut persoonallisuuden jatkeita – esineitä, jotka ovat yhtä aikaa toiminnallisia, esteettisiä ja identiteettiä rakentavia. Silmälaseista on tullut symboli: ne eivät enää vain palauta näköä, vaan antavat uuden tavan nähdä. Ja tulla nähdyksi.

Lähteet: Juttu perustuu suurelta osin englanninkielisen Wikipedian Glasses-sivuun ja erityisesti sen History-osioon.

Artikkelikuva: Anne Nygård