Silmälasit ovat optinen apulaite, jotka koostuvat lasista tai kovasta muovista valmistetuista linsseistä, sekä linsseihin kiinnitettyihin kehyksiin tai pelkkiin sankoihin. Linssien välissä on nenävarren ylittävä silta, joka yhdessä korvien päälle asetettavien sankojen kanssa saa silmälasit pysymään silmien edessä. Silmälasien tehtävä on auttaa taittovikaista henkilöä näkemään paremmin, mutta silmälaseja käytetään myös pelkästään esteettisistä syistä.
Taittovikaa korjaavia silmälaseja kutsutaan plus- ja miinuslaseiksi. Pluslaseja, jotka auttavat näkemään lähelle, kutsutaan myös lukulaseiksi ja niiden tarve liittyy usein ikääntymiseen. Miinulaseilla puolestaan korjataan likinäköisyyttä eli vaikeutta nähdä kauas. Silmälasit voivat olla myös kaksitehoiset, jolloin linssin ylempi osa parantaa kauas näkemistä ja alempi osa lähelle näkemistä. Hajataittoisuutta voidaan korjata sylinterilaseilla.
Mutta tiedätkö, miten idea silmälaseista syntyi? Kuka keksi silmälasit? Missä ja milloin silmälaseja käytettiin ensimmäisen kerran? Tässä jutussa käsittelemme silmälasien historiaa.
Silmälasien esiasteita
Keisari Neron rintakuva. Kuva: cjh1452000, Wikimedia Commons.
Erilaisten näköapuvälineiden käytöstä löytyy hajanaisia todisteita jo Antiikin Kreikan ja Rooman keisarikunnan ajoilta. Niistä merkittävin lienee Plinius vanhemman (23 jaa. – 79 jaa.) mainitsema smaragdi, jonka lävitse keisari Nero (37 jaa. – 68 jaa.) tapasi seurata gladiaattoreiden taisteluja. Historioitsijoiden mukaan on mahdollista, että Nero käytti koveraa "smaragdustaan" likinäköisyytensä auttamiseksi.
Suurennetun kuvan muodostamiseen tarkoitettu kupera linssi kuvailtiin todennäköisesti ensimmäisen kerran Klaudios Ptolemaioksen (100 jaa. – 170 jaa.) teoksessa Optiikka, josta tosin oli säilynyt vain huonolaatuisia arabiankielisiä käännöksiä. Ptolemaioksen kuvausta linsseistä kommentoi ja paransi vasta persialainen matemaatikko Ibn Sahl (940–1000) sekä varsinkin irakilainen matemaatikko Alhazen (965 – 1040), joka tutki linssejä, peilejä, valon heijastumista ja taittumista sekä silmän rakennetta.
Samoihin aikoihin, kun latinalaiset käännökset Ptolemaioksen ja Alhazenin teoksista tulivat saataville, kehitettiin 800-luvulla Euroopassa ensimmäiset lukukivet. Ne olivat vuorikristallista, beryllistä tai lasista valmistettuja, puolipallon muotoisia linssejä, jotka voitiin asettaa tekstin päälle suurentamaan sitä, jotta ikänäköiset kykenivät lukemaan helpommin. Ruotsissa viikinkihaudoista löydetyt, 1000- tai 1100-luvulta peräisin olevat Visby-linssit saattoivat myös olla jonkinlaisia lukukiviä.
Englantilaisen Rober Grossetesten (1175 – 1253) tutkielma De iride ("Sateenkaarista") mainitsi optiikan käyttämisen "pienten kirjainten lukemiseen uskomattomilta etäisyyksiltä". Muutamaa vuotta myöhemmin vuonn 1262 myös englantilainen Roger Bacon kirjoitti linssien suurennusominaisuuksista.
Marco Polon on väitetty törmänneen silmälaseihin matkoillaan Kiinassa 1200-luvulla. Varhaisimmat maininnat silmälasien käytöstä Kiinassa löytyvät kuitenkin vasta 1400-luvulta ja niissä kerrotaan, että silmälasit tuotiin maahan.
Todennäköisemmin ensimmäiset silmälasit kehitettiin Pohjois-Italiassa 1200-luvun loppupuolella.
Silmälasit keksintönä
Tommaso da Modenan muotokuva kardinaali Hugh of Saint-Cherista (1352). Kuva: By Risorto Celebrano, Wikimedia Commons
Ensimmäiset silmälasit valmistettiin Pohjois-Italiassa, todennäköisesti Pisassa, noin vuonna 1290. Vuonna 1306 pitämässään saarnassa dominikaaninen saarnaaja Pisan Jordania (Giordano da Pisa, 1255–1311) kirjoitti:
Siitä ei ole vielä 20 vuottakaan, kun löydettiin taito tehdä silmälasit, jotka toivat hyvän näön. Ja se on lyhyt aika sille, että tämä aikaisemmin tuntematon taito löydettiin. Minä näin hänet, joka ne keksi, sitä taitoa harjoitti ja puhuin hänen kanssaan.
Pian Giordanon kollega, pisalainen pastori Alessandro della Spina (k. 1313) valmisti silmälaseja. Pisan Pyhän Katariinan dominikaaniluostarin muinaisessa kronikassa kerrotaan:
Silmälasit, jotka olivat ensin jonkun muun valmistamat, mutta joka ei halunnut jakaa niitä. Hän [Spina] teki ne ja jakoi kaikkien kanssa iloisella ja auttavaisella sydämellä.
Venetsiasta tuli nopeasti tärkeä silmälasien tuotantokeskus, erityisesti Muranossa valmistetun korkealaatuisen lasin ansiosta. Vuoteen 1301 mennessä Venetsiassa oli silmälasien myyntiä koskevat kiltasäännökset ja vuonna 1320 perustettiin venetsialaisten silmälasientekijöiden kilta. 1400-luvulla silmälasit yleistyivät nopeasti.
Varhaisin kuvallinen todiste silmälasien käytöstä on Tommaso da Modenan vuonna 1352 maalaama muotokuva kardinaali Saint-Cherin Hugosta (Hugh de Provence) lukemassa scriptoriumissa.
Toinen varhainen esimerkki silmälasien käytöstä on Alppien pohjoispuolelta, Saksan Bad Wildungenin kirkon alttaritaulusta 1403 löytynyt kuvaus silmälaseista, jotka kykenivät korjaamaan sekä hyperopiaa (kaukonäköisyyttä) että ikääntymisen myötä yleisesti kehittyvää presbyopiaa (ikänäköä).
Vaikka likinäköisyyden korjaamiseen tarkoitetut koverat linssit keksittiin jo 1400-luvun puolivälissä, vasta Johannes Kepler tarjosi vuonna 1604 oikean selityksen sille, miksi kuperat ja koverat linssit voivat korjata ikänäköä ja likinäköisyyttä.
Ensimmäiset silmälasikehykset koostuivat kahdesta toisiinsa kiinnitetystä suurennuslasista, joiden kahvoista saattoi pitää kiinni. Ensimmäiset tunnetut silmälasikehykset löydettiin saksalaisen Wienhausenin luostarin lattialautojen alta ja niiden on arvioitu olevan noin vuodelta 1400.
Maailman ensimmäinen silmälasimyymälä avattiin Strasbourgissa, silloisen Rooman valtakunnan ja nykyisen Ranskan alueella, vuonna 1466.
Myöhempi kehitys
Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt nenälaseineen.
Amerikkalainen tiedemies Benjamin Franklin, joka kärsi sekä likinäköisyydestä että ikänäköisyydestä, keksi kaksiteholasit. Ensimmäiset linssit astigmatismin (hajataiton) korjaamiseen kehitti brittiläinen tähtitieteilijä George Airy vuonna 1825.
Ajan myötä myös silmälasikehysten valmistaminen kehittyi. Varhaiset silmälasit suunniteltiin pysymään paikoillaan joko kädellä pitämällä tai nipistämällä ne kiinni nenänvarteen. Tästä juontuu nenälasien nimitys pince-nez ("nipistää nenää"), pinnelasit. Nenälaseja oli Euroopassa käytössä 1400-luvulta, mutta muotiin ne tulivat vasta 1800-luvun puolivälissä. Niiden pitkäaikainen käyttö oli kuitenkin epämukavaa.
Dominikaanimunkki Girolamo Savonarola ehdotti, että silmälasit voisi pitää paikoillaan pään yli vedetyllä nauhalla, joka puolestaan varmistettaisiin hatun painolla.
Modernin silmälasityylin, jossa lasit pysyvät paikoillaan korvien päälle ulottuvien sankojen avulla, kehitti brittiläinen optikko Edward Scarlett, joskus vuoden 1727 tienoilla. Sankamallit eivät heti menestyneet, vaan erilaiset kädensijalla varustetut tyylit, kuten saksilasit ja lornjetit pysyivät muodissa 1700-luvun jälkipuoliskolta 1800-luvun alkupuolelle saakka.
1900-luvun alussa saksalainen Mortiz von Rohr ja optisen alan yritys ZEISS kehittivät sfääriset "pistetarkennuslasit", jotka dominoivat silmälasimarkkinoita vuosia.
Piilolinssien ja silmien taittovirhekirurgian kasvavasta suosiosta huolimatta silmälasit ovat edelleen hyvin yleisiä. Suomessa useampi kuin kaksi kolmesta käyttää silmälaseja ja piilolinssejä vain 2-4 prosenttia.
Juttu perustuu suurelta osin englanninkielisen Wikipedian Glasses-sivuun ja erityisesti sen History-osioon.
Artikkelikuva: Anne Nygård
