Silmälasien kiehtova historia: Kuka oikein keksi silmälasit?

Vielä satoja vuosia sitten heikko näkö merkitsi käytännössä eristäytymistä – kirjat jäivät lukematta, käsityöt tekemättä ja maailma sumentui. Ratkaisu näköongelmiin ei kuitenkaan syntynyt hetkessä. Ennen kuin päästiin nykyaikaisiin silmälaseihin – tai vielä huomaamattomampiin vaihtoehtoihin, kuten piilolinsseihin – ihmiskunta kulki pitkän tien kivistä hiottuihin linssinpaloihin, munkkien käsissä viimeisteltyihin suurennuslaseihin ja renessanssiajan hienostuneisiin kehysratkaisuihin.

Mutta kuka keksi silmälasit? Oliko kyse sattumasta, kekseliäisyydestä vai puhtaasta tarpeesta nähdä paremmin? Voimme matkustaa ajassa taaksepäin roomalaisten smaragdeista keskiaikaisiin lukukiviin ja italialaisiin lasimestareihin selvittääksemme, miten silmälaseista tuli aluksi tarpeellinen apuväline, sitten teollinen tuote – ja lopulta muotiasuste, joka koristaa monien kasvoja riippumatta siitä, onko tarvetta vahvuuksille vai ei.

Lähde mukaan tutkimaan silmälasien tarinaa: kuinka ne mullistivat arjen, vapauttivat oppimisen ja avasivat tien myös moderneille ratkaisuille, kuten piilolinsseille ja laserleikkauksille!

Silmälasien esiasteita

Jo kauan ennen varsinaisten silmälasien keksimistä ihmiset etsivät keinoja parantaa näkökykyään. Erilaisten näköapuvälineiden käytöstä löytyy hajanaisia todisteita jo Antiikin Kreikan ja Rooman keisarikunnan ajoilta. Niistä merkittävin lienee Plinius vanhemman (23 jaa. – 79 jaa.) mainitsema smaragdi, jonka lävitse keisari Nero (37 jaa. – 68 jaa.) tapasi seurata gladiaattoreiden taisteluja. Historioitsijoiden mukaan on mahdollista, että Nero käytti koveraa "smaragdustaan" likinäköisyytensä auttamiseksi.

Keisari Neron rintakuva. Kuva: cjh1452000, Wikimedia Commons.

Ajatus siitä, että linssin avulla voi suurennetun kuvan, sai ensimmäisen kirjallisen muotonsa jo antiikin aikana. Kreikkalais-roomalainen tähtitieteilijä ja matemaatikko Klaudios Ptolemaios (100 jaa. – 170 jaa.) kuvaili teoksessaan Optiikka, miten kupera linssi voi taivuttaa valoa ja luoda suurennetun kuvan. Vaikka Ptolemaioksen alkuperäiset kirjoitukset ovat kadonneet, hänen teoksistaan on säilynyt heikkolaatuisia arabiankielisiä käännöksiä.

Ptolemaioksen varhaiset havainnoit eivät kuitenkaan unohtuneet. Vuosisatoja myöhemmin persialainen matemaatikko Ibn Sahl (940–1000) jalosti ideaa, mutta suurimman läpimurron teki irakilainen matemaatikko Alhazen, eli Ibn al-Haytham (965 – 1040), joka tutki kokeellisesti linssien ja peilien toimintaa, valon heijastumista ja taittumista sekä silmän rakennetta hämmästyttävällä tarkkuudella.

Samoihin aikoihin, kun Ptolemaioksen ja Alhazenin optiikkaa käsittelevät teokset käännettiin latinaksi ja alkoivat levitä oppineiden keskuudessa, syntyi Euroopassa myös käytännönläheisempi ratkaisu näön heikkenemiseen: lukukivet. Nämä puolipallon muotoiset, kirkkaasta vuorikristallista, beryllistä tai lasista valmistetut linssit asetettiin suoraan luettavan tekstin päälle. Yksinkertaisuudessaan nerokas väline suurensi kirjaimia ja helpotti ikänäköisten mahdollisuutta jatkaa lukemista, kirjoittamista ja oppimista.

Lukukivet olivat arvostettuja esineitä munkkien kammioissa ja kirjureiden työpöydillä, missä tekstiä kopioitiin käsin kynttilänvalossa. Kiinnostavaa kyllä, vastaavia linssejä on löydetty myös Skandinaviasta Gotlannista, jossa 1000–1100-lukujen viikinkiaikaisista haudoista on löydetty ns. Visby-linssejä, jotka niin ikään saattoivat olla jonkinlaisia lukukiviä.

Keskiajan oppineiden optiset oivallukset

Optiikan kiehtova maailma veti puoleensa myös keskiajan oppineita. Englantilainen filosofi ja luonnontutkija Robert Grosseteste (1175–1253) mainitsi teoksessaan De iride ("Sateenkaarista"), miten optiikan avulla voisi olla mahdollista "lukea pieniä kirjaimia uskomattomilta etäisyyksiltä" – mikä oli selvä viittaus linssien käyttöön suurennuksena.

Hänen jälkeensä myös Roger Bacon, tunnettu tiedemies ja fransiskaanimunkki, kuvaili vuonna 1262 linssien suurennusominaisuuksia ja tunnisti niiden potentiaalin näkökyvyn apuvälineinä. Bacon oli yksi niistä aikansa pioneereista, jotka näkivät optiikan mahdollisuudet paljon laajemmin kuin pelkkinä tieteellisinä kuriositeetteina.

Maailmanmatkaajatkaan eivät olleet ilmiöstä tietämättömiä. Legendan mukaan Marco Polo olisi nähnyt silmälaseja jo 1200-luvulla matkoillaan Kiinassa. Vaikka tarina on viehättävä, historiallinen tutkimus viittaa siihen, että silmälasit saapuivat Kiinaan vasta myöhemmin – ensimmäiset varmat maininnat ovat peräisin vasta 1400-luvulta, ja niissä todetaan, että lasit olivat tuontitavaraa.

Kaikkien näiden vaiheiden ja löydösten keskellä alkaa hahmottua kuva, joka johdattaa meidät silmälasien varsinaisen keksinnön äärelle. Todennäköisimmin ensimmäiset varsinaiset silmälasit valmistettiin Pohjois-Italiassa 1200-luvun loppupuolella. Näin käynnistyi kehitys, joka teki optisista apuvälineistä osan arkea – ei vain munkkien skriptoriumeissa vaan myös kauppiaiden, käsityöläisten ja lopulta tavallisten kansalaisten keskuudessa.

Kuka sitten keksi silmälasit?

Ensimmäiset silmälasit valmistettiin arviolta vuoden 1290 tienoilla Keski-Italiassa – todennäköisesti Pisassa, joka oli keskiajalla kukoistava tiedon ja käsityötaidon keskus. Vaikka keksijän nimi on jäänyt historian hämärään, aikalaiskertomukset tarjoavat meille vilauksen niistä ihmisistä, jotka toivat tämän vallankumouksellisen apuvälineen päivänvaloon.

Vuonna 1306 dominikaaninen saarnaaja Pisan Jordania (Giordano da Pisa, 1255–1311) mainitsi saarnassaan silmälasit ja jopa vihjasi tuntevansa niiden keksijän henkilökohtaisesti (Vincent Ilardi: Renaissance Vision from Spectacles to Telescopes, 2007):

Tommaso da Modenan muotokuva kardinaali Hugh of Saint-Cherista (1352). Kuva: By Risorto Celebrano, Wikimedia Commons

Siitä ei ole vielä 20 vuottakaan, kun löydettiin taito tehdä silmälasit, jotka toivat hyvän näön. Ja se on lyhyt aika sille, että tämä aikaisemmin tuntematon taito löydettiin. Minä näin hänet, joka ne keksi ja sitä taitoa harjoitti, ja puhuin hänen kanssaan.

Giordanon maininta on kulttuurihistoriallisesti kiehtova, sillä se tuo teknologisen läpimurron inhimilliselle tasolle; uusi keksintö ei ollut enää pelkkä teoria, vaan käsin kosketeltava apuväline.

Tästä ei kulunut kauaa, kuin pisalainen pastori Alessandro della Spina (k. 1313) alkoi valmistaa ja levittää silmälaseja laajempaan käyttöön. Pisan Pyhän Katariinan dominikaaniluostarin muinaisessa kronikassa kerrotaan:

Silmälasit olivat ensin jonkun muun valmistamat, mutta hän ei halunnut jakaa niitä. Hän [Spina] teki ne ja jakoi kaikkien kanssa iloisella ja auttavaisella sydämellä.

Spinan asenne kuvaa erinomaisesti keskiajan käsityöläisyhteisöjä: tieto ja taito siirtyivät eteenpäin, kun mestarit jakoivat osaamistaan kisälleille. Lasimestareistaan tunnettu Muranon saari Venetsiassa nousi nopeasti silmälasituotannon keskukseksi. Vuoteen 1301 mennessä Venetsiassa oli jo silmälasien myyntiä koskevat kiltasäännökset ja vuonna 1320 perustettiin venetsialaisten silmälasientekijöiden kilta.

Ensimmäiset kuvalliset todisteet silmälaseista

Varhaisimmat kuvalliset todisteet silmälasien käytöstä ovat yhtä kiehtovia kuin kirjalliset maininnat. Vuonna 1352 taidemaalari Tommaso da Modena ikuisti kardinaali Saint-Cherin Hugosta (Hugh de Provence) lukemassa scriptoriumissa lukemassa keskittyneesti silmälasit nenällään. Maalaus on ensimmäinen konkreettinen osoitus silmälasien arkipäiväistymisestä oppineiden keskuudessa.

Toinen varhainen esimerkki silmälasien käytöstä on Alppien pohjoispuolelta, Saksan Bad Wildungenin kirkon alttaritaulusta 1403 löytynyt kuvaus silmälaseista, jotka kykenivät korjaamaan sekä hyperopiaa (kaukonäköisyyttä) että ikääntymisen myötä yleisesti kehittyvää presbyopiaa (ikänäköä).

Vaikka likinäköisyyden hoitoon sopivat koverat linssit kehitettiin jo 1400-luvun puolivälissä, optisen teorian syvällinen ymmärrys odotti vielä itseään. Vasta saksalainen tähtitieteilijä ja fyysikko Johannes Kepler selvitti vuonna 1604, miksi kuperat linssit auttavat ikänäköisiä ja koverat linssit likinäköisiä. Keplerin tutkimus loi perustan modernille optiikalle ja mullisti käsityksen siitä, miten linssit oikeastaan toimivat.

Silmälasien tie käsityöstä massatuotantoon

Ensimmäiset silmälasikehykset eivät olleet kovin hienostuneita, mutta sitäkin kekseliäämpiä. Ensimmäisessä malleissa silmälasit koostuivat kahdesta suurennuslasista, jotka oli yhdistetty toisiinsa siten, että käyttäjä pystyi pitämään niistä kiinni erillisistä kahvoista. Varhaisissa silmälaseissa ei ollut lainkaan nenäsiltaa tai sankoja, vaan ne pysyivät paikoillaan ainoastaan käsivoimin.

Yksi konkreettisimmista todisteista keskiaikaisesta silmälasikehityksestä löytyi sattumalta Saksasta, Wienhausenin luostarista, jossa restauroijat löysivät lattialautojen alta noin 1400-luvulta peräisin olevat silmälasikehykset. Löytö ei ollut pelkkä kuriositeetti, vaan vahva todiste siitä, että silmälasit olivat jo keskiajalla käytännön apuvälineitä – eivät enää harvinaisia tieteellisiä kokeiluja tai ylellisyyksiä, vaan arjen työkaluja munkkien ja lukutaitoisten käsityöläisten käytössä.

Samaan aikaan, kun käsityöläiset hioivat ja kiillottivat raakalasia linsseiksi ja kokosivat varhaisia silmälasikehyksiä, silmälasit alkoivat myös vakiinnuttaa asemaansa kaupallisena tuotteena. Vuonna 1466 Strasbourgiin – tuolloin vilkkaaseen kauppakaupunkiin Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella – avattiin maailman ensimmäinen silmälasimyymälä.

Tämä oli ratkaiseva hetki silmälasien historiassa: siitä alkoi matka, joka vei silmälasit harvojen käsityöläisten verstaista laajemman yleisön ulottuville. Nyt kuka tahansa, jolla oli siihen varaa, saattoi astua kauppaan ja hankkia itselleen silmälasit helpottamaan arkea. Kehitys oli osa laajempaa muutosta, jossa silmälasit siirtyivät vähitellen käsityöläisten yksittäisistä kappaleista kohti järjestelmällisempää tuotantoa ja lopulta massatuotantoa. Silmälaseista oli tulossa paitsi henkilökohtainen apuväline, myös laajemmassa mielessä välttämättömyys – osa jokapäiväistä elämää.

Silmälasien myöhempi kehitys

Yhdysvaltain presidentti Theodore Roosevelt nenälaseineen.

Kaksitehosilmälasit keksi amerikkalainen tiedemies Benjamin Franklin, joka kärsi sekä likinäköisyydestä että ikänäköisyydestä. Ensimmäiset linssit astigmatismin (hajataiton) korjaamiseen kehitti brittiläinen tähtitieteilijä George Airy vuonna 1825.

Ajan myötä myös silmälasikehysten valmistaminen kehittyi. Varhaiset silmälasit suunniteltiin pysymään paikoillaan joko kädellä pitämällä tai nipistämällä ne kiinni nenänvarteen. Tästä juontuu nenälasien nimitys pince-nez ("nipistää nenää"), pinnelasit. Nenälaseja oli Euroopassa käytössä 1400-luvulta, mutta muotiin ne tulivat vasta 1800-luvun puolivälissä. Niiden pitkäaikainen käyttö oli kuitenkin epämukavaa.

Dominikaanimunkki Girolamo Savonarola ehdotti, että silmälasit voisi pitää paikoillaan pään yli vedetyllä nauhalla, joka puolestaan varmistettaisiin hatun painolla.

Modernin silmälasityylin, jossa lasit pysyvät paikoillaan korvien päälle ulottuvien sankojen avulla, kehitti brittiläinen optikko Edward Scarlett, joskus vuoden 1727 tienoilla. Sankamallit eivät heti menestyneet, vaan erilaiset kädensijalla varustetut tyylit, kuten saksilasit ja lornjetit pysyivät muodissa 1700-luvun jälkipuoliskolta 1800-luvun alkupuolelle saakka.

1900-luvun alussa saksalainen Mortiz von Rohr ja optisen alan yritys ZEISS kehittivät sfääriset "pistetarkennuslasit", jotka dominoivat silmälasimarkkinoita vuosia.

Piilolinssien ja silmien taittovirhekirurgian kasvavasta suosiosta huolimatta silmälasit ovat edelleen hyvin yleisiä. Suomessa useampi kuin kaksi kolmesta käyttää silmälaseja ja piilolinssejä vain 2-4 prosenttia.

Silmälasit ja tyyli: Matka häpeästä trendien huipulle

Vielä 1930-luvulla silmälaseja pidettiin ennen kaikkea lääketieteellisinä apuvälineinä, ja niiden käyttäminen saattoi olla jopa sosiaalisesti leimaavaa. Tilanne alkoi muuttua vasta 1970-luvulla, kun silmälaseista tuli saataville tyyliteltyjä malleja, jotka vastasivat kasvavaan kysyntään muotitietoisempien asiakkaiden keskuudessa. Kehitys sai tukea myös hallituksilta, jotka tunnistivat tarvetta esteettisemmälle silmälasimallistolle.

Kirjailija Graham Pullin kuvaa, miten vammaisuuden apuvälineitä, kuten silmälaseja, suunniteltiin aiemmin tarkoituksella mahdollisimman huomaamattomiksi. Näiden välineiden päämääränä oli "palauttaa toimintakyky ilman, että niitä huomattaisiin". Perinteisesti silmälasit luokiteltiin lääketieteellisiksi laitteiksi "potilaille", mutta nykyään niitä pidetään muodikkaana asusteena, joka korostaa käyttäjänsä persoonallisuutta.

Nykypäivänä silmälasit eivät enää ole vain näkökyvyn parantamiseen tarkoitettuja välineitä, vaan ne ovat nousseet merkittäväksi osaksi muotimaailmaa. Silmälasien suunnittelu on siirtynyt huippuluokan muotisuunnittelijoiden käsiin, ja ne lanseerataan samalla tavalla kuin vaatemallistot: kausittain ja merkkikohtaisesti.

Muodikkaat silmälasit voivat olla osa tyylikästä asukokonaisuutta, ja monet kuluttajat hankkivatkin nykyään silmälaseja ilman vahvuuksia pelkästään asusteiksi, jotka täydentävät heidän ilmettään.

Tämä muutos heijastaa laajempaa kehitystä, jossa apuvälineistä on tullut paitsi toiminnallisia myös esteettisesti houkuttelevia ja yksilöllisyyttä korostavia.

Lähteet: Juttu perustuu suurelta osin englanninkielisen Wikipedian Glasses-sivuun ja erityisesti sen History-osioon.

Artikkelikuva: Anne Nygård