Leonardo da Vinciä pidetään usein piilolinssien isänä hänen Codex of the Eye -teoksessaan esittelemän mallinsa ansiosta. Teoksessa Leonardo esittelee tavan vaikuttaa sarveiskalvon voimaan upottamalla silmä vesikulhoon. Leonardo ei kuitenkaan ollut kiinnostunut näkövirheiden korjaamisesta, vaan hän halusi tutkia silmän mukautuvuutta. Monien mielestä da Vincin ideat kuitenkin johtivat nykyaikaisten piilolinssien kehittämiseen yli 350 vuotta myöhemmin.
René Descartes toi esille uuden idean vuonna 1636, missä lasinen nesteellä täytetty putki asetettiin suoraan kosketukseen silmän sarveiskalvon kanssa. Putken toinen pää oli muotoiltu korjaamaan näköä, mutta idea osoittautui epäkäytännölliseksi, koska se esti kokonaan silmien räpyttelyn.
Vuonna 1801 tiedemies Thomas Young teki silmän mukautuvuutta tutkivia kokeiluja ja rakensi nesteellä täytetyn "silmäkupin", johon hän sovitti mikroskoopin okulaarin. Youngin "silmäkuppia" voidaan pitää piilolinssin edeltäjänä, mutta Leonardon tapaan sitäkään ei oltu suunniteltu korjaamaan valon taittumisesta aiheutuvia näkövirheitä.
Linssin huomattiin mahdollistavan näkövirheiden korjaamisen
Adolf Gaston Eugen Fick
Vuonna 1845 John Herschel esitti Encyclopedia Metropolitanan alaviitteessä kaksi ideaa näkövikojen korjaamiseksi. Ensimmäinen oli "pallomainen, liivatetta sisältävä lasikapseli" ja toinen "läpinäkyvää ainetta sisältävä sarveiskalvomuotti". Vaikka Herschel ei tiettävästi koskaan itse testannut näitä ideoita, useat keksijät, kuten unkarilainen Dr. Dallos (1929), käyttivät ideoita myöhemmin muotin ottamiseen elävästä silmästä. Tämä mahdollisti ensimmäistä kertaa linssien valmistamisen silmän luonnollisia muotoja mukaillen.
Vasta vuonna 1887 valmisti saksalainen lasinpuhaltaja F.E.Muller ensimmäisen silmään laitettavaksi tarkoitetun, läpinäkyvän esineen. Seuraavana vuonna saksalainen filologi Adolf Eugen Fick valmisti ja sovitti ensimmäisen onnistuneen piilolinssin. Työskennellessään Zürichissä, Fick puhalsi lasista halkaisijaltaan 18-21 mm linssejä, jotka oli muotoiltu istumaan silmämunan päällä. Näin linssit rasittivat vähemmän silmän herkimpiä alueita. Hän testasi linssejä ensin kaniineilla, itsellään ja lopuksi vapaaehtoisilla. Fickin työ Contactbrille julkaisiin vuonna 1888.
Fickin kehittämä linssi osoittautui liian suureksi ja kömpelöksi, eikä sitä kyennyt pitämään kuin muutaman tunnin kerrallaan. Vuonna 1888 August Müller valmisti linssistä mukavamman version, jolla hän sai korjattua oman vahvan likinäköisyytensä. Myös Louis J. Girard teki silmän valkuaisen päälle asetettavasta lasilinssistä oman versionsa.
Lasisista muoviin
Lasista tehdyt linssit olivat ainoa piilolinssityyppi 1930-luvulle saakka, jolloin kehitettiin muovisten linssien valmistuksen mahdollistava PMMA (polymetyylimetakrylaatti). Vuonna 1936 optometristi William Feinbloom esitteli ensimmäiset, huomattavasti lasisia linssejä kevyemmät ja miellyttävämmät muoviset piilolinssit. Nämä linssit oli valmistettu lasin ja muovin sekoituksesta.
Vuonna 1949 valmistettiin ensimmäiset sarveiskalvon päälle tulevat linssit. Nämä olivat huomattavasti pienempikokoiset ja niitä voitiin käyttää jopa 16 tuntia päivässä. 1960-luvulla PMMA:sta valmistettiin ensimmäiset pitkälle kehittyneet piilolinssit, jotka alkoivat kiinnostamaan myös suurta yleisöä.
PMMA-linssien haittapuoli oli, että ne eivät läpäisseet lainkaan happea, mistä aiheutui monenlaisia terveyshaittoja. 1970-luvun lopulta lähtien, aina 1980- ja 90-luvuille asti kehitettiin happea läpäiseviä piilolinssejä, eli RGP-linssejä (engl. Rigid Gas Permeable). RGP- ja PMMA-linssit olivat ns. kovia linssejä.
Ensimmäiset pehmeät piilolinssit 1960-luvulla
Pehmeiden linssien läpilyönti tapahtui vuonna 1959 tsekkiläisten kemistien Otto Wichterlen ja Drahoslav Limin toimesta. Kaksikko julkaisi työnsä Hydrophilic gels for biological use, mikä johti 60-luvulla ensimmäisten pehmeiden hydrogeelilinssien valmistukseen. 1970-luvulla pehmeitä linssejä määrättiin jo enemmän kuin kovia linssejä, mikä johtui niiden paremmasta mukautuvuudesta. Pehmeitä linssejä kehiteltiin seuraavat 25 vuotta, keskittyen niiden hapen läpäisykyvyn parantamiseen.
Vuonna 1999 tuli markkinoille ensimmäiset silicone hydrogel -piilolinssit. Uusi silikonihydrogeelimateriaali käytti hyväkseen silikonimateriaalin erittäin hyvää hapen läpäisykykyä sekä hydrogeelin 30 vuoden kehityksen tuloksena saavutettua mukavuutta. Nämä linssit mahdollistivat ensimmäiset jatkuvakäyttöiset yötäpäivää-linssit, mutta materiaalia käytetään nykyään myös muissa linssityypeissä.
Piilolinssien historia aikajanalla
Virstanpylväitä piilolinssien historiassa ja kehityksessä ovat muun muassa seuraavat:
1508 Leonardo ja Vinci esittelee idean linssistä, jolla voisi vaikuttaa sarveiskalvon taittovoimaan
1823 Englantilainen tähtitieteilijä Sir Sir John Herschel luo käytännöllisen linssin konseptin
1887 Ensimmäinen lasinen piilolinssi luodaan ja se peittää koko silmän
1939 Luodaan ensimmäiset muoviset piilolinssit
1948 Pehmeät piilolinssit, jotka peittävät vain sarveiskalvon
1959 Otto Wichertle valmistaa ensimmäiset hydrogeelipiilolinssit lasten rakennussarjalla
1971 Esitellään pehmeät piilolinssit
1978 Esitellään kovat RGP-piilolinssit
1981 Yhdysvaltain lääke- ja elintarvikevirasto FDA hyväksyy ensimmäiset yötäpäivää-linssit
1982 Esitellään pehmeät monitehopiilolinssit
1987 Esitellään pehmeät kertakäyttölinssit
1999 Esitellään ensimmäiset silicone hydrogel -piilolinssit
2002 Ensimmäiset silicone hydrogel -linssit tulevat markkinoille Yhdysvalloissa
2002 FDA hyväksyy ortokeratologian (Ortho-K) eli vain yöllä pidettävät piilolinssit
2010 Kustomoidut silicone hydrogel -linssit tulevat saataville
Lähteet: Wikipedia (viitatty 5/2009), Contactlenses.org
