Näkeminen tarkoittaa kykyä tulkita ympäristöä näkyvästä valosta, jonka näköaisti välittää aivoihin. Tulkinnan seurauksena syntyy näköhavainto, jonka syntyyn osallistuvat myös muisti ja kehon muut aistit. Näkökuva ei ole pysyvä, vaan se syntyy aivoissa aina uudelleen, kun ihminen palauttaa mieleensä tapahtuneen. Aivojen näköjärjestelmä aktivoituu myös unissa.
Näkeminen perustuu aivoihin tulevan tiedon käsittelyyn ja aivojen sisäiseen malliin, eli niiden itsensä luomaan todellisuuteen. Aivoissa näkemiseen liittyy silmien välissä sijaitsevan talamuksen ja pään takaosassa sijaitsevan näköaivokuoren välinen vuoropuhelu.
Suurin osa visuaalisesta aistitiedosto kulkee talamuksen kautta näköaivokuoreen. Aivokuori puolestaan välittää talamukseen odotuksia tai arvauksia siitä, mitä aivojen ulkopuolella on. Talamus vertaa tätä tietoa silmistä tulevaan tietoon. Jos tieto sopii odotuksiin, takaisin näköjärjestelmään kulkee hyvin vähän toimintaa. Jos erot näköaistimuksen ja sisäisen mallin välillä on suuret, talamus raportoi näköaivokuoreen tietoa sisäisen mallin virheistä ja ei-ennakoidusta tiedosta.
Aistieristyksessä, kuten unessa, jossa silmistä ei välity aivoihin mitään informaatiota, aivojen sisäinen malli pääsee valloilleen ja aivot tuottavat runsaasti omaa sisältöä. Siitä syystä ihminen näkee unessa hyvin todellisilta vaikuttavia värikkäitä kuvia ja tapahtumia.
Miten aivot tulkitsevat joskus näköaistia väärin? Katso 36 uskomatonta optista harhaa.
Näköaisti
Näköaisti eli visuaalinen aisti on aisti, jonka avulla eliö saa informaatiota ympäröivästä maailmasta aistinelimeen saapuvan valon perusteella. Ihmisen näkemän valon aallonpituus on 400-700 nanometriä. Valon eri aallonpituudet tuottavat aistimuksen eri väreistä.
Näköaistin aistinelin on silmä. Ihmisellä silmä muodostuu silmämunasta, joka sijaitsee silmäkuopassa. Edestäpäin silmää suojaavat silmäluomet ja kyynelrauhaset, joiden tuottama kyynelneste puhdistaa ja kosteuttaa silmän ulkopintaa. Silmämunaa liikuttavat silmänliikuttajalihakset. Silmän etuosassa on värikalvo eli iiris ja sen keskellä pupilli, jonka kautta valo pääsee näköreseptorisoluja sisältävälle verkkokalvolle.
Silmään tuleva valo taittuu ensin sarveiskalvon rajalla ja sen jälkeen iiriksen takana olevassa linssissä eli mykiössä. Sen seurauksena verkkokalvolle eli retinaan muodostuu ylösalaisin oleva kuva, jonka aivot kääntävät oikeinpäin. Verkkokalvolla on kahdenlaisia näköreseptorisoluja: noin 100 miljoonaa sauvasolua, jotka ovat erikoistuneet värien näkemiseen, sekä noin 6 miljoonaa tappisolua, jotka eivät erota värejä, mutta ovat erittäin herkkiä ja toimivat myös hämärässä.
Näköreseptorisoluissa valoon reagoivat näköpigmentit. Sauvasoluilla on kolmea erilaista näköpigmenttiä: siniherkkää, viherherkkää ja punaherkkää. Jokainen niistä absorboi tiettyjä aallonpituuksia, joiden yhdistelmistä seuraa aivoissa aistimus tietystä väristä tai värisävystä.
Näkökyky sopeutuu vallitsevaan valaistukseen. Ihmisellä nopeasti muuttuviin valaistuksiin sopeutuminen kestää noin 20 minuuttia. Joillakin yöaktiivisilla eläimillä on verkkokalvolla heijastava pinta (tapetum lucidum), jonka ansiosta valo heijastuu uudelleen reseptorisoluihin ja eläin näkee paremmin hämärässä.
Näöntarkkuus
Näöntarkkuus on näön tutkimuksessa käytetty suure, joka kuvaa silmän kykyä tarkkaan näkemiseen, eli lähekkäisten pisteiden erottamiseen toisistaan. Se on verkkokalvon keskiosan solujen ominaisuus.
Näöntarkkuutta mittaavissa testeissä testattavalle näytetään näkötaululla mustia kuvioita valkoista taustaa vasten standardisoiduissa valaistusolosuhteissa siten, että etäisyys kohteeseen pysyy samana, mutta kuvioiden muoto ja koko vaihtelevat. Vanhemmissa näkötauluissa oli eri suuntiin osoittavia E-kirjaimia, kun taas uudemmissa käytetään eri kirjaimia.
Suoritettavan testin tuloksena saadaan testattavan näöntarkkuuden visus-arvo. Normaali näöntarkkuus on visus-arvona 0,8 tai korkeampi. Keskimääräinen normaali näöntarkkuus on 1,0. Kun visus laskee alle 0,3:n, kyseessä on näkövamma - joko heikkonäköisyys (0,05-0,3) tai sokeus (alle 0,05).
Näöntarkkuuden visus-arvoa käytetään terveydentilan raportoinnissa. Sen perusteella voidaan arvioida henkilön työkykyä, apuvälineiden tarvetta ja kykyä kuljettaa moottoriajoneuvoa. Ajokorttiin vaaditaan vähintään 0,5:n näöntarkkuus laseilla korjattuna.
Taittoviat
Taittovika on valontaittovirhe, jossa silmän sarveiskalvon tai mykiön rakenne tai sijainti poikkeaa siten, että kaukana olevista esineistä syntyvä kuva on epätarkka. Epätarkkuuden syntyvät, kun valonsäteiden leikkauspiste ei osu verkkokalvolle, vaan joko sen eteen tai taakse. Taittovikoja on kolmenlaisia: kauko-, liki- ja hajataittoisuus.
Taittovikoja voidaan hoitaa silmälaseilla, piilolinsseillä tai laserleikkauksella. Kaukotaittoisuuden korjaamiseen käytetään kuperia pluslaseja, likitaittoisuuden korjaamiseen koveria miinuslaseja ja hajataittoisuuden korjaamiseen sylinterilaseja, joiden kaarevuussäde on eri suunnissa erilainen.
- Kaukotaittoisuus (hyperopia) on taittovika, jossa silmään tuleva kuva taittuu verkkokalvon taakse. Siitä kärsivät näkevät huonosti lähelle, mutta kauas hyvin. Se johtuu litistyneestä silmämunasta, mikä saa aikaan sen, että mykiön ja verkkokalvon välimatka on liian pieni. Taipumus kaukotaittoisuuteen on geneettinen.
- Likitaittoisuus (myopia) on taittovika, jossa silmän taittovoima on liian suuri suhteessa sen pituuteen. Syynä voi olla sarveiskalvon tai mykiön liiallinen kuperuus tai silmän liialllinen pituus. Likitaittoinen ei näe ilman näönkorjausta kauas terävästi, koska silmä ei pysty vähentämään liiallista taittovoimaansa. Likitaittoisuus korjataan koverilla miinuslaseilla.
- Hajataittoisuus (astigmatismi) on taittovika, jossa silmän sarveiskalvo taittaa valon pysty- ja vaakasuunnassa eri kohtiin verkkokalvolle. Koska valo osuu verkkokalvolla eri kohtiin, voivat pystysuorat linjat näyttää teräviltä, mutta poikkisuorat hämärältä, tai toisin päin. Hajataitto voi olla yhdistyneenä sekä liki- että kaukotaittoisuuteen. Hajataittoisuus korjataan sylinterilinssillä.
Lähteet:
